Neljäkymmentä ja risat - ajatuksia ruuhkavuosien keskeltä

  Ensimmäiset muistoni perheväkivallasta ovat jo ennen koulun alkua. Lapsuuteni epävakaan yksinhuoltajan lapsena oli hyvin levoton ja traumaattinen. Päästessäni sinne kahdenkymmenen ikään muutin vihdoin pois kotoa aloittamaan omaa elämääni, ja nopeastihan se selvisi että ne traumat pitäisi käsitellä ennenkuin oikeasti pääsee elämässä eteenpäin. Epävarmuus, huono itsetunto, hylkäämisen pelko, kiltteys, toisten miellyttäminen, omien rajojen hahmottamisen (ja niistä kiinnipitämisen) ongelmat.  Siinä oli melkoiset lähtökohdat nuorelle likalle, jolla koko elämä edessä. Monenlaisten mutkien, väärien seurustelukumppanien ja vaikeuksien jälkeen päädyin aikanaan aloittamaan psykoterapian. Joka mullisti elämäni tavalla jota en olisi osannut kuvitellakaan. Tuo kuva, minkä valitsin tähän, se liittyy voimakkaasti siihen kun otin pitkän tauon jälkeen yhteyttä terapeuttiini toisen lapseni synnyttyä. Mietin silloin, että miten ihmeessä minä pärjään. Hän vastasi, että keskity, ole läsnä ja hen...

  Mietin tässä muutama viikko sitten, että olen kirjoittanut jonkunlaista päiväkirjaa tai blogia koko elämäni. 20 vuotta sitten kirjoituksia päivitin silloisille verkkosivuilleni, myöhemmin tuli erilaiset blogialustat. Teemat ja nimet ovat vaihtuneet elämäntilanteiden mukaan, viimeisin ehkä eniten aktiivisin blogi oli elämäntaparemonttiin liittyvä blogini joka ajoittui toisen lapseni syntymän jälkeen.  Nyt, kun olen kirjoittamassa tätä ensimmäistä tekstiä taas kerran uuteen blogiin, jotenkin yritän tässä samalla havainnoida että mihin sisäiseen tarpeeseen tämä kirjoittaminen minulla oikein vastaa. Aikaisemmissa blogeissa olen avannut elämääni enemmän ja vähemmän avoimesti, sillä on ollut omat seurauksensa. Olen kaksi kertaa päässyt lehteen: ensimmäisellä kerralla elämäntaparemontin tiimoilta ja toisella kertaa shokkierosta selviytyjänä. Olen tutustunut blogin kautta ihmisiin. Ennen kaikkea olen kuitenkin blogimaailman kautta löytänyt paljon vertaistukea elämäni eri vaihei...